Ijahis idja on ohitse ja sain kojussani paljon kaivattua huomiota livenä. Koruja hypisteltiin ja vähän ostettiinkin, poropita oli hyvää (vaikka leivät olisi saanut ihan oikeasti lämmittää) ja fiilis korkealla. Hyvää meininkiä varjosti vain se, että peruutin puuhun ja sain kolon peräpuskuriini, ja nyt hävettää niin, että kehtasin pitkin hampain tänään soittaa vakuutusyhtiöön ja jättää ujon soittopyynnön. Puu ei saanut naarmuakaan.
Olen tänä perjantaina Norjan telkkarissa NRK1:llä klo 17.25 ja joitain muita puolijulkisia esiintymisiä on myös luvassa, kunhan saan kaiveltua ajankohdat esille jostain. Kesä on ollut hyvä monessa suhteessa. On ollut rauhaa ja hiljaisuutta ja toisaalta asiakkaita ja äksöniä ihan sopivissa suhteissa, ja olen ollut ihan älyttömän tuottelias uusien kokoelmien ja designien suhteen. Viimeisten kymmenen viikon aikana olen saanut aikaiseksi enemmän uutta kuin tätä edeltäneiden kymmenen kuukauden aikana. En vielä tiedä, kiittääkö maisemanvaihdosta, energiaa syövien miesjuttujen totaalista puuttumista elämästäni (jota voi kyllä kiittää ainakin monesta muusta hyvästä) vai sitä, että alan sopeutua uuteen elämääni pohjoiskalotin design-lupauksena.
Parasta työn puolesta on ollut se, miten ystävät, kiinnostuneet ja asiakkaat ovat tulleet kädestä pitäen ihastelemaan korujani ja kiittäneet kaunein sanoin. Se merkitsee enemmän kuin mikään tv-tuotanto. Kiitos teille!
Olen muuttunut paljon sen jälkeen, kun pelokkaana teinigoottina hiippailin ensiaskeleeni Oriveden opiston käytävillä, mutta tietty introverttiys on säilynyt, vaikken enää lähtökohtaisesti pelkää ja vihaa suunnilleen jokaista eteeni sattuvaa ihmistä. Kaipaan edelleen omaa tilaa ja hiljaisuutta, että voin tehdä luovaa työtä. Varsinkin isommat työt vaativat tuntikausien yhtäjaksoista keskittymistä, ilman asiakkaita, nettiä, puheluita tai mitään muitakaan itse asiaan liittymättömiä virikkeitä. Se lohkaisee ison osan jokaisesta päivästä, ja jos tingin siitä, tunnen pettäneeni itseni, vaikka syy olisikin parempi kuin se, että Varangerbotnin Esso ehti mennä kiinni ja piti ajaa Vesisaareen hakemaan sipsiä.
Syyskuussa aion viettää viikon tehden vain "jotain kivaa". Tutkin tänään Anun luona Tim McCreightin kirjaa Metalsmith's Book of Boxes and Lockets ja olen nyt ihan täynnä mekanismeja, lukkoja ja ennen kaikkea ihmeellisiä, hyvin ja hyvällä maulla tehtyjä esineitä. Vaikka askarteluviikko lykkääntyisikin, en helvetissä tee enää sitä virhettä että painan muka vaan maksettua duunia että saisin sitten ostettua itselleni aikaa tehdä joskus hamassa tulevaisuudessa (=ensi vuosikymmenellä) jonkin kivan jutun. Sillä lailla näivettää itsensä ennenaikaisesti.
Tavallaan tunnen kateutta niitä minua miljoona kertaa taitavampia ja kokeneempia seppiä ja taiteilijoita kohtaan, joiden teoksia olen tänään ihaillut, mutta lopulta hienon ja hyvän työn arvo ja tunnusmerkki on se, että ensisijaisesti se innoittaa ja herättää halun itsekin yrittää enemmän kuin parhaansa. Ainakin itse tekevänä ihmisenä olen sitä mieltä, että työ, joka ei innoita muita ja täten nosta yleistä tasoa, ei ole kauhean arvokas.
Viime yönä nukahdin kirjan ääreen, ja aion nyt mennä yrittämään samaa. Kello on 2:29 Norjan aikaa enkä tajua, mihin tämä ilta/yö on huvennut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti