Tulin muka tekemään näyttelytöitä loppuun, mutta aloinkin luistella nyt kun sain kehitettyä nerokkaan ratkaisun kaikista akuuteimmalle pulmalle. Runokoruprojektiin tuli liikaa runoja joihin tehdä yhteensopiva koru liian lyhyellä varoitusajalla: ratkaisu löytyi siitä, että teen muutaman hyvän fyysiseen näyttelyyn ja julkaisen loput päivittäisenä otoksena netissä näyttelyn keston puitteissa. Ai että mä oon hyvä!
True Bloodin neloskausi tuottaa lähinnä myötähäpeää lukuunottamatta sitä ikimuistoista jaksoa, jossa suunnilleen joka ainoa miespuolinen päähenkilö (lukuunottamatta Billiä, luojan kiitos—tämänhetkisessä juonenkäänteessä uskallan jopa toivoa, että koko hahmo tapettaisiin vihdoin, mutta se lie liikaa vaadittu) keikkui lähes kelteisillään. Kiitti Alan tästä hetkestä, joka ei kuitenkaan onnistu korvaamaan sitä, että sarjan miljoona sivujuonta ovat onnistuneet sotkemaan varmaan koko käsikirjoittaja-armeijan lopullisesti, mutta onneksi turhimpia niistä on nyt onnistuttu paketoimaan pois tieltä. Sookie on kuitenkin laimennettu itseoikeutetusta Päähenkilöstä yhdeksi monista päähenkilöistä, jonka oikuttelua ei selitä mikään nyt, kun Sookien oma tarina on hukkunut edellämainittujen miljoonan turhan sivujuonen alle, ja koko nainen tuntuu lähinnä sarjan katsottavuutta ja juonenkäänteitä rasittavalta taakalta.
Viittaukset kansalaisoikeusliikkeiden historiaankaan eivät myöskään jaksa enää huvittaa, kun katsojalle on jo kolme ja osa neljättä kautta teroitettu, että True Bloodin maailma on erittäin tiukasti heteronormatiivinen ja pohjaväriltään valkoinen, Yhdysvaltain syvässä etelässä. Ja tämä kaikki pettymys on saavutettu ilman, että kävisin edes käsiksi vampyyrifiktion kasautuneisiin kliseisiin, joista TB käyttää varmaan joka ikisen, eikä siinäkään onnistu olemaan hauska tai kiinnostava. (Tähän on sikäli epäreilua vedota, että Buffyn jälkeen on vaikea katsoa saati tehdä mitään vampyyridraamaa, jossa olisi jotain omaperäistä ja mielenkiintoista.)
Tekisi mieli sanoa, että kyse on siitä ettei naisvihainen yleisö saati tekijäkaarti kertakaikkiaan kykene sulattamaan tarinaa, joka kertoisi NAISESTA ihan aikuisten oikeasti, mutta koko touhu on draamana vielä väsähtäneempää kuin Harrisin alkuperäiset kirjat, enkä vaan jaksa.
Tämä jälkimmäinen ongelma vaivaa omalla tavallaan myös muuten rakastamani Banksin viimeisintä scifi-tuotosta Surface Detailia, jonka päähenkilönä mainostetun Lededjen kostoretki päätyy lopulta lähinnä alkusoitoksi kautta tekosyyksi Kulttuurin asevoimien ja isojen poikien esiinmarssille. Hahmoina tykkään Banksin kirjoissa yleensä Mielistä eniten, ja Banks onnistuu jostain syystä antamaan niille aina uskottavimmat persoonallisuudet, mutta jos ja kun Lededjen pitäisi olla draaman alku, juuri ja loppu, hänelle olisi voinut antaa enemmän tilaa ja kertoa muustakin kuin siitä, mitä hänelle on joskus tehty—esimerkiksi mitä hän on itse tehnyt ja ajatellut muuten kuin suhteessa orjuuttajaansa, ja muuta sellaista vanhanaikaista hahmonrakentamista. Ilmeisesti Lededje ei kuitenkaan ole tarpeeksi tärkeä hahmo kirjassa saadakseen osakseen enemmän kuin pakollisen vähimmäismäärän tätä. Sääli, koska jopa ihan vitun turha Chay sai enemmän tilaa kuin moni juonen kannalta paljon oleellisempi hahmo, alkaen hyvis-pahis-parista päättyen Kulttuurin aluksiin.
Oudoimpia ratkaisuja kirjassa oli se, että kliimaksin kannalta oleellinen Lededjen salasuhde pahiksen henkivartijaan ei paljastu kuin noin kaksi millisekuntia ennen loppua, kun kyseisen henkivartijan toimille on pitänyt ilmeisesti liian lyhyellä varoitusajalla keksiä mikä tahansa selitys. Lopulta ratkaisu ei edes tule Lededjen käsistä, vaikka kylläkin hänen päätöksellään.
Kaikesta väninästäni huolimatta ainakin Surface Detail on kelpo ajanvietettä. Alan Mooren ja Melinda Gebbien Lost Girls -sarjasta sanon jotain, kunhan jaksan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti